Seitsemänkymmentäkolme kertomusta minuutissa, eikä kukaan huomannut

Luku, jota kannattaa katsoa, ei ole viisisataatuhatta euroa eikä seitsemänsataatuhatta ihmistä. Se on seitsemänkymmentäkolme: potilaskertomuksia poimittiin joka minuutti, viisi päivää peräkkäin, ilman että yksikään hälytys laukesi. Tällainen tahti ei muistuta mitään, mitä ihminen työskennellessään tuottaa, eikä järjestelmä, joka ei erota sitä tavallisesta työstä, ole valvottu järjestelmä.

• Sisäänpääsy tapahtui lääkärin aidoilla, muualla vaarantuneilla tunnuksilla: järjestelmän näkökulmasta kyse oli valtuutetusta kirjautumisesta.
• Potilaskertomuksessa ei ollut käytössä monivaiheista tunnistautumista, joka olisi tehnyt noista tunnuksista yksinään hyödyttömät.
• Mitään työkalua poikkeavan toiminnan havaitsemiseen ei ollut: ei kynnysarvoja, ei varoituksia, ei lokeja, joita kukaan olisi lukenut.
• CNIL määräsi käyttöoikeuksien tarkistuksen viidessätoista kuukaudessa ja toimivan käyttölokituksen kolmessa, uhkasakolla 1 000 euroa jokaiselta viivästyspäivältä.

Kaksi määräystä kertovat, miten viranomainen luki tapauksen. Kolme kuukautta lokeille, viisitoista käyttöoikeuksille: eri määräajat eivät ole myönnytys vaan tärkeysjärjestys. Sen läpikäynti, kuka saa nähdä mitä sairaalassa, on pitkä työ ja se on tehtävä kunnolla; sen huomaaminen, että joku lataa arkistoa, on pystyttävä tekemään heti.

32 artikla vaatii riskiin nähden asianmukaisia toimia, ja terveysarkistossa riski ei ole vain se, että joku pääsee sisään: se on, että hän jää sinne huomaamatta. Ennaltaehkäisyllä on tunnettu raja — tunnukset varastetaan, ja nämä oli varastettu muualta — kun taas havaitseminen on ainoa asia, joka toimii sen jälkeen kun ennaltaehkäisy on jo pettänyt. Se on se osa, joka budjeteissa tulee aina toisena, ja se on se osa, jonka CNIL mittasi.